Ko mää oli ensimäise kerra elävis kuvis
Mää oli sillo tuall Isos-Heikkiläs piikan ko ensimmäiset elävät kuvat tuli siihe kaupunkii. Mää muista se valla hyvi. Samas Heikkiläs oli sillo trenkin Juusapsonni Jooseppi. Ja Jooseppi tuli minu tyäni yks pyhäehtoo ja sano ”Oi Fiinu kulta, ko sinn o tullu semmossii kuvvii jokka oikee kulkee pitki seinää.” No mää ihmetteli kauheesti ett millai se voi oll mahrollist. Mutt Jooseppi sano ett mennää ny kattomaa. No mitäs tuast, me lährimme.
Ko me pääsimme sin en tiär mikä se paika nimi oli mis me seisoimme ja kattelimme semmost kuvvaa ko yks flikka ja poika halas. Oi voi sanoi mää. Mennää ny sisäl kattomaa jos siäl kulkee nua kuvat konnei ne täs näy liikkuva. Mennää vaa sano Jooseppi. Samas Jooseppi harppas erell ovest sisäl ja mää meni kintereil koval touhul.
No mee piti men suaraa päät sisäll, mut ovel seiso yks ja sanoi: Ostakaa klappu kans. Me vahtasimme ympäri huonet ett mis semmone paikka o mist niit klappui saa.
Juu, seinäs oli semmone piäni neljäskanttine läpi ja siäll näky yhre ämmä knuppi. Jooseppi tuuppi ihmisii pois tiält ja meni sen muija viäree ja sanoi: saanko mää 2 klappuu ton takahuaneesee. No, muija anto ja ne makso viiskolmatt pennii kappale. Jooseppi tuuppi taas ihmisii pois tiält ja tuli minu tyäni. Mää seisoi sill aikaa ovisuus ja oroti Jooseppii.
Juu, me menimme sitt sisäll. Ja mitä mar. Siäl oli järjestetty sillai ett miäste ja naiste täyty men eri pualell istumaa. Kyll minnuu harmitti ko mää luuli pääseväni Joosepi viäree ja mitä mar, minu täyty men valla eri puolell. Mutt mää istui siäll sit tyyriinäni. Ja ei kulunu pitkääkää aikaa ko Teemperi Huldriika tuli mar mu viäreeni istumaa ja me pauhasimme siin yht ja toist, ja vahtasimme ympärillemme ett mist seinäst ne kuvat sit mahtaa alkaa kulkemaa. Me ihmettelimme ett minkätähde tämä laate ei lainkaa oll tasane. Ko peräpuolest huanet penkit oli paljo korkeemall ko erest.
Kuules sano Hulriikka minnuu. Meil o yhtkaikki kohnot paikat! Ei sunkaa tästä mittää nää. Eiks kuvat mahr tual etuseinäl kulkee ko siin näkkyy olevan tommone neljäskulmane valkone rääsy. Eiks ne mahr tul siihe rääsy pääl. Kyl mee täytyy men etumaisee penkii kos siäll viäll näkkyy oleva tillaa.
No me lährimme ja menimme etupenkkii.
Siin me taas istuimme ja pauhasimme että mistä ne kuvat mahtaa näkkyy ensi.
Voi heikkari sentää, sillo sammu valkeet. Sillokos mul tuli hätä ett mis se Jooseppi mahtaa oll ja mitä tääll ny näkkee ko valkee sammutettii. Kyll meit harmitti Hullriika kans ko sentää lährimme lainkaa tän, kylmar sitä olis saanu kotonaki pimmees istuu. Ja konnen mää sit viäl nähny mis Jooseppi oli.
No katos ny sano Hulriikka ja mää vahtaa taakseni. Ei, älä sin katto, katto ton ettee ny, siäll o jo kuvvii. Ei tua mikkää kuva oll, sanoi mää. Siin seisoo ihmine, mutt kui se naama noi kanttine o, ja kui se tollai tärisee. Ny se praaki lähti kulkemaa ja sitä vastaa tuli toine ihmine. Ne otti toistes kässii kii, kylmar ne sano päivää. Sitt ne alko käymää nattii. –En mää ymmär, siihe tuli taloi ja kaikkii puit ja em mää tiär mitä siihe mahto tulla ja millai ne siin pysy. Hulriikka sano, ei sitä nää mist ne tullee ko tääl kerra o pimmee.
Yhtäkkii toine niis ihmisist meni yhre puska all piiloo ja se toine raukkaparka ei löytäny sitä vaik se haki sit nii kovi. Minu tuli jo ihan surkeeni sitä toist ja samas Hulriikka pukkas minnuu kylkee ja sano: ”Antaas ny oll kuikavva se hakkee enneko löytää”. Mut enempää mää en ennää kärsiny. Minnuu harmitti nii kovi ko sai istuu pää takakenos, ihan niskasuanet puuttu ko nii mää vahtasi ylös seinää. Ja mää huusi sotaäänel ja näyti etusormellani et hei kuule, se toine o siin puska al piilos. Mutt ei se ottanu kuulevii korviis minu puhettani mukko haki vaa.
Oh-hoh sanoi mää ko yht´äkkii tuli valkee huaneesee. Mää ja Hulriika syynäsimme just hartaasti jos siin seinäs näky mittää jälkii ko siin oli nii montaa sorttii ollu. Emme sitä täst nää, mennää kattoo viäree sanoi mää. Ja juur ko me nousimme ni sillo taas sammu valkee. Ei auttanu muu ko vahrat taas. Ja sitä pellii sit oli ett taas sammu valkee ja taas tuli valkee. Sit vihro ko oli pimmee ni seinäs luki ”loppu”.
Taas tuli valkee ja ihmiset lähti pois. Mää kattoi kovi ett mis Jooseppi mahto oll. Ja juu Jooseppi hyppäs toolilt toolil ja tuli suaraa minu tyäkseni ja sono ”Joks uskot ett tääl oli semmossii kuvviii ko kulki?”
Me menimme käsiväärää Joosepi kans kottii ja sitä mää ihmetteli konnei se ihmine hakenu sitä toist siit puskast, ko mää ilmanki näyti ja sanoi.
Mut Jooseppi sano ettei niil saa mittää puhuu. Et täytyy oll ihan nii hiljaa ko kirkos. Ja kyl mää se nii miäleeni painoi etten mää koskaa ennää puhunu ko oli kattomas kuvvii.
